Toteutus
Jarmo Vellonen, aihe ja suunnittelu,
videokuvaus, veistosinstallaatio, lukijaääni
Epa Tamminen, äänisuunnittelu
Ilari Vanhatalo, videokuvaus ja editointi
Timo Virtala, teksti
”Jos ihmisiä ei syödä, on niitä turha teurastaakaan.” Tätä Jonathan Swiftin lausetta Arndt Pekurinen käytti usein mottonaan perustellessaan kieltäytymistään armeijaa hyödyntävästä työstä ja sen käyttämästä väkivallasta.
ARNDT ELÄÄ, audiovisuaalinen installatio käsittää metsänomaisen kellaritilan, joka muodostuu noin sadasta alumiinisesta puunrunkoa esittävästä veistoselementeistä ja niihin heijastettavasta videosta ja äänimaisemasta. Lisäksi teoskokonaisuuteen kuuluu huone, joka sisältää kaksi valokuvaa ja tekstiä Arndt Pekurisen elämästä ja vakaumuksesta.
Käytyäni siviilipalveluksen Ruokolahden Lastenkodissa, Salosaaressa vuosina 1984/85, en ollut tietoinen Lex Pekurisesta, joka mahdollisti minunkin siviilipalveluksen suorittamisen. Vuonna 1998 luin lehdestä Erno Paasilinnan kirjoittaneen kirjan Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Kysyin äidiltäni, oliko kyseinen henkilö sukua meille, kun on syntynytkin samassa kunnassa kuin mummomme. Äiti vastasi, että kyllä on. Kukaan ei ollut siitä aiemmin puhunut minulle mitään. Haluan toteuttaa tämän teoksen kunnioittaakseni Arndt Pekurisen muistoa, vakaumusta ja hänen esimerkkiään rauhanaatteen edistäjänä.
Porvoossa 12.7.2018
Jarmo Vellonen, kuvanveistäjä/kuvataiteilija
Lämmin kiitos: Antti Hytti, Peter Sandberg, Marikki Hakola / Kroma Productions
Oy, Jouni Lähteenaho, Risto Linnapuomi, Antti Nordin, Arja Pekurinen, Ilkka ja
Vappu Taipale, Uudenmaan Taidetoimikunta sekä Taiteen Edistämiskeskus,
Visuaalisten taiteiden toimikunta
Suomussalmen rintamalla ammuttiin 5.11.1941 autonkuljettaja Arndt Pekurinen, jonka mielestä ihmisen ampuminen oli aina ja kaikissa olosuhteissa väärin. Ennen teloitusta hänet oli tuomittu neljä kertaa vankilaan: ensin neljäksi, sitten kuudeksi, sitten yhdeksäksi ja lopulta, talvisodan sytyttyä, kolmeksi vuodeksi. Syy vankilatuomioihin oli, ettei hän ollut suostunut suorittamaan varusmiespalveluaan eikä osallistumaan sotaan. ”Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä,” Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, “jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”
Pekurinen syntyi Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa seitsenlapsisen torppariperheen toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Pasifistisen vakaumuksensa hän sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Leo Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla. Hän oli paitsi pasifisti, myös vakaumuksellinen kristitty, harras tupakkamies ja alkoholin suhteen ehdoton absolutisti. Poliisin haettua Pekurisen Helsingin kutsuntatoimistolle 15.11.1929 Pekurinen kieltäytyi asepalveluksesta ja myös lääkärintarkastuksesta. Seuraavien päivien sisällä hänet pakotettiin kolmesti lääkärintarkastukseen ja yhteen mielentilatutkimukseen, jonka jälkeen hänet määrättiin palvelukseen Helsingin Santahaminassa sijaitsevaan Kustaanmiekkaan työvelvollisten kurinpitokomppaniaan.
Kustaanmiekassa hänet puettiin väkisin sotilasvaatteisiin. Erno Paasilinnan kirjoittaman Pekurisen elämänkerran mukaan tarvittiin kolme kersanttia, jotka kamppailivat Pekurisen kanssa kaksi tuntia, ennen kuin hänelle saatiin sotilasvaatteet päälle. Tämän jälkeen Pekurinen käveli ulommaksi ja riisui ne päältään. Samalla hän myös ilmoitti ryhtyvänsä nälkälakkoon, kunnes saisi oikeuden käyttää siviilivaatteita. Pekurinen suljettiin arestiin, jossa hän oli viikon ilman takkia, vain sotilashousut ja kengät jaloissaan. Jouluaattona 1929 hän sai lopulta luvan käyttää siviilivaatteita ja lopetti nälkälakkonsa. Tästä alkoi kolmen vankilatuomion sarja, jonka aikana hänen tapauksestaan käytiin kirjeenvaihtoa muun muassa Pekurisen aatetta puolustavan Albert Einsteinin ja Suomen puolustusministerin välillä. Einsteinin kirjeessä, jossa oli muitakin allekirjoittajia, huomautettiin mm. että ”Ottamalla huomioon, että sekä Teidän että meidän maamme ovat hyväksyneet Pariisin sopimuksen, me ajattelemme, että on oleva mieluisa tehtävä vapauttaa henkilö, jonka ainoa rikos on hänen uskollisuutensa rauhanperiaatteillensa.” Einsteinin kolmannen kirjeen mukaan moraalin ja kohtuuden kannalta on vaadittava, että ”sodankieltäjiä käytetään vain sellaiseen työhön, mikä ei ole missään tekemisissä sotalaitoksen kanssa.”
Täysin siviililuontoinen palvelus oli jo 20-luvulla tullut mahdolliseksi suurimmassa osassa Eurooppaa. Lopulta Pekurisen jatkuvat vankilakierteet ja kansainvälinen painostus johtivat siihen, että 14.4.1931 eduskunnassa hyväksyttiin laki niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalvelusta. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä. Pekurinen vapautettiin vankilasta, ja hän sai elää kahdeksan vuotta normaalia siviilielämää. Pekurinen työskenteli talonmiehenä ja autonkuljettajana, hän tapasi Aleksandran, jonka kanssa meni naimisiin. He saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin.
Talvisota alkoi 31.11.1939. Koska Pekurisen aikaansaama laki ei ollut voimassa sodan aikana, hänet määrättiin jälleen palvelukseen, ja hän kieltäytyi. Pekurinen tuomittiin nyt jo neljännen kerran vankilaan. Pelson varavankilasta hänet vapautettiin hyvän käytöksen perusteella lokakuussa 1941. Koska jatkosota oli jo alkanut, vietiin hänet Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan, ja sieltä edelleen rintamalle, jossa hänet teloitettiin.
Viimeiseksi jääneessä puolustuspuheessaan hän kirjoitti seuraavasti:
Olen historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteellisten opintojen kautta havainnut sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Olen tutustunut sodan sisäiseen luon- teeseen huomaten sen eläimellisen raa’aksi ja korkeampia elämän-arvoja loukkaavaksi. Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoidenesittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joilla sotilaiden on tuhottava ns. ”vihollisen” kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset, lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua. Aatteellinen vakaumukseni kieltää näin ollen minuakin missään muodossa palvelemasta sotalaitosta ja katson velvollisuudekseni täten toimia rauhanasian hyväksi. En näe toiminnassani mitään lainvastaista enkä rangaistusta ansaitsevaa. Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.
Pekurisen tapaus vaipui vuosikymmeniksi unohduksiin, kunnes Erno Paasilinna nosti sen esille kirjoittamalla hänestä 90-luvun lopussa kirjan nimeltä Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Vuonna 2001 Seppo Parkkinen kirjoitti Pekurisesta näytelmän Sodankieltäjä, ja vuodesta 2003 lähtien Lapinjärvellä sijaitsevassa siviilipalveluskeskuksessa on säännöllisesti esitetty Pekurista käsittelevää luentonäytelmää.
Vuonna 2005 Helsingin Pasilassa, Rauhanaseman vieressä sijaitseva puisto nimettiin Arndt Pekurisen puistoksi.
Timo Virtala
Lähteet:
Paasilinna, Erno: Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Otava 1998.
Lindstedt, Jukka: Valtio näyttää voimansa – Arndt Pekurisen viimeiset päivät
syksyllä 1941, Lakimies 6/1995.
Näyttely mediassa:
YLE, 12.8.2018 "Sukulaismiehen elämä päättyi niskalaukaukseen"
https://yle.fi/uutiset/3-10349182
Uusimaa, 14.8.2018 "Taideteos syntyi kunnianosoituksena rohkeaa miestä
kohtaan – sukulaisuus tuli yllätyksenä"
https://www.uusimaa.fi/artikkeli/694202-taideteos-syntyi-kunnianosoituksena-rohkeaa-miesta-kohtaan-sukulaisuus-tuli
