Teksti: Aapo Pekari. Julkaistu alunperin Valokuva-lehdessä numerossa 4/1984.
Athanasius Kircher katseli tämän maailman valoa ensi kerran aamulla 2. toukokuuta 1602. Päivä oli Pyhän Athanauksen juhlapäivä. Sen kunniaksi hänet kastettiin kuuden päivän kuluttua Athanauseksi. Isä oli jumaluusopin tohtori, joka opetti benediktiini-munkkeja Heiligenstadtissa, nykyisessä Itä-Saksassa. Isä Johanilla oli laaja kirjasto, joka sittemmin tuhoutui kolikymmenvuotisen sodan melskeissä.
Kolmekymmentä vuotta sota loi varjon Euroopan ja Athanauksen parhaiden vuosien ylle. Sen alkuvuosina Kircher opiskeli kreikkaa ja latinaa Fuldan jesuiittakoulussa. Korkeampi opintie oli helpompi pappismiehelle, niinpä tiedonhaluinen nuorimies Athanasius Kircher liittyi sota- ja kirkonmies Ignatius Loyolan jesuiittaveljeskuntaan. Hän siirtyi Kölniin opiskelemaan teologiaa, filosofiaa, matematiikkaa ja kieliä, joista hän äidinkielensä saksan lisäksi hallitsi jo latinan, kreikan, hebrean, ranskan ja italian.
Kaksikymmentäkolmevuotiaana Kircher jo opetti matematiikkaa, hepreaa, syyriaa sekä alkoi innostua mekaanisista keksinnöistä. Mainzin arkkipiispan vieraillessa koulussa Kirscher dramatisoi tärkeälle vieraalle teatteriesityksen, jossa oli pyörivä näyttämöja efekteinä ilotulitusraketit. Tässä Kircher jo yhdisti "Suuren Taiteensa" huipentuman, Laterna Magican kolme peruselementtiä: teatterin, mekaniikan ja valon.
Esitys oli niin vaikuttava, että Kircheriä alettiin epäillä noituudesta. Arkkipiispa ymmärsi kuitenkin Kircherin kyvyt ja tarjosi nuorelle jesuiitalle paikan seurueessaan. Näin valon tuoma voitto ja sitä seurannut epäily noituudesta, joka pitkään varjosti Kirscherin elämää, kuvaa hänen elämänsä suuren taiteen dualismia.
Kirscher saattoi keskittyä magnetiikan opiskeluun. Mesenaatin tuella hän julkaisi ensimmäisen kirjansa: Ars Mangnesia vuonna 1631. Vaikka opintojen pääaine nimellisesti oli teologia, Athanasius Kirscherin uteliaisuuden pääkohde oli konkreettinen valo - aurinko, jota hän teleskoopin avulla tarkasteli.
Lähemmäksi aurinkoa ja "paikkaa auringossa" Kircher pääsi kun kardinaali Barberini kutsui hänet Roomaan vuonna 1633 Collegio Romanon matematiikan professoriksi.
Taikalyhdyn maailman ensi-ilta tapahtui Roomassa, Collegio Romanossa vuosina 1644 tai 1645, tarkka ajankohta jäi kirjaamatta, koska siihen aikaan ei ollut tiedottajia eli lehdistöä. Kansa ei paljon välittänyt oppineiden touhuista, niin kin eivät oppineetkaan kansasta.
Esityksen järjestäjässä, Athanasius Kircherissä oli paljon "show-miestä". Itselleen hän oli antanut tittelin Sadan Taiteen Tohtori. Mielenkiinto keksintöä kohtaan piti herättää, yleisöä piti viihdyttää ja hämmästyttää. Kircherin taikalyhty heijasteli katsojille eläinkuvia, taidepiirroksia ja pirunkuvia. Viimeksimainituista saivat vanhat epäilyt "mustan tieteen" harjoittamisesta uutta tuulta.
Ensimmäinen projisointiesityksen yleisö koostui Kircherin kollegoista, Collegio Romanon opettajista, he olivat sen aikaisen Euroopan oppineiston eliittiä, jotka olivat tehneet tästä vuonna 1582 perustetusta yliopistosta aikansa arvostetuimman. Valittu joukko talon opiskelijoita lienee päässyt mukaan ja joitakin Rooman kaupungin kermaan kuuluvia. Esityksen päävieras oli kardinaali Barberini.
Kynttilät ja lamput sammuivat yliopiston auditoriossa. Jesuiittapappi Athanasius Kircher siirtyi verhon taakse projektorinsa pariin. Sillä hetkellä hän lienee tuntenut todella olevansa Jumalan edustaja maan päällä: "Ja hän sanoi: tulkoon valkeus! Ja valkeus tuli." Kircherin sytyttämän taikalyhdyn kynttilän liekki kirkastui ja ensimmäinen lasilevyyn maalattu kuva heijastui seinälle. Ihmettä vai totta? Rooman oppineet hieroskelivat silmiään ensimmäisen onnistuneen projisoinnin edessä. Mitään Kircherin esityksen kaltaista ei ihmisen silmä ollut ennen nähnyt. Sadan Taiteen Tohtori oli vanginnut valoja ja varjon Collegio Romanon seinälle.
Se, että maailman ensimmäinen kuvateatteri oli yliopiston auditoriumi, symbolisoi tieteen ja taiteen yhteyttä. Kirscherissä yhteys personoitui. Taiteilija Kirscher halusi esittää tiedemies Kirscherin tiedot ihmiskunnalle. Niinpä tiedemies Kirscher joutui kehittämään taiteilija Kirscherille välineen — taikalyhdyn.
Athanasius Kirscherin tutkimukset taikalyhdyn parissa, hänen huomionsa maagisten varjojen ja valon taide-tieteestä, julkaistiin luku ja maksukykyiselle maailmalle Roomassa 1646 painetussa kirjassa: Ars Magna Lucis et Umbrae — "Valon ja varjon suuri taide". Sen esipuheessa hän kiteytti "Suuren Taiteensa": "taitona ja menetelmänä, jolla tehdään ja esitetään valon ja varjon avulla suurenmoiset maailman ihmeet". Käytännössä tämä kiteytys oli Laterna Magica —"Taikalyhty", joka neljännesvuosisadassa [edit: neljännesvuosituhannessa] hioutui elokuvaksi. Sen mestari Sergei Eisenstein sanoi: "Taiteestaan": "Kaikki mikä maailmankaikkeudessa on olemassa — joko kuviteltuna tai todellisena—voidaan kertoa elokuvan keinoin."
Pyhän Rooman keisari Ferdinand III:lle omistetun kirjan kansilehti kertoo, että valon ja varjon suuri taiden on kiteytetty kymmeneen osaan, "joissa esitellään valon ja varjon ihmeellinen mahti maailmassa, jopa luonnon universumissa sekä erilaiset maallisen käytännön esitystaidot selitetään."
Tämä paksu kirja esittelee osa osalta Kirscherin tutkimuksia: valo, heijastus, mielikuva, silmän rakenne, geometriset mallit, piirustus- ja maalaustaide, heijastuvan valon luonne, päättyen kymmenenteen osaan, tutkimuksen konkretisointiin ja huippuun — Laterna Magicaan.
Camera Obscura: "pimeä huone", aloittaa Kirscherin selvityksen Laterna Magican rakenteesta. Siitä siirrytään teleskooppeihin, linsseihin ja muihin optisiin väleinisiin. Luvun polttopiste on selostus Magia Catoptricasta, "maagisesta peilistä".
Sama peiliperiaate toimii tänäkin päivänä elokuvaprojektoreissa. Myös Laterna Magica säilyi Kirscherin mallin mukaisena 250 vuotta kunnes elokuvaprojektori sen syrjäytti. Taikalyhdyn valolähteen tekniikka parantui ja lasilevyjen muoto, valmistustapa ja määrä muuttui. Mutta "lyhty" säilyi Kirscherin kuvaamana: laatikko, jonka sisällä valolähde, yksinkertainen linssi sekä kehys maalatuille lasilevyille.
Kirscher oli humanisti. Hän halusi jakaa kokemustaan ja tietoaan. Ars Magna Lucis et Umbrae -kirjan Laterna Magica -osan alussa hän kirjoittaa: "Sekä tässä että muissa kokeissamme uskomme, että tulokset on julkistettava." Ja niin kuin kautta aikojen, löytyi liikemiehiä, jotka lyövät mynttiä muiden keksinnöillä. Tässä tapauksessa taikalyhdyn kaupallisti Kirscherin oma oppilas, tanskalainen Thomas Walgenstein. Hän omi Laterna Magican, valmisti ja möi sitä satoja kappaleita. Hän lienee aloittanut myös kiertävien kuvanäytäntöjen aikakauden, joka elokuvakiertueen muodossa sammui vasta viimeisimmän kuvameedian, tv:n ja videon valtaantulon kahdennellakymmenellä vuosisadalla. Walgensteinin lisäksi tuli muita taikalyhtyesittäjiä ja jokainen näytteli ihmettä omana keksintönään.
Omansa — eli jesuiittaveljensä tuntien sekä muistaen syytökset jo ensimmäisistä teatteriefekteistään Kirscher varoittelee kokemattomia, filosofiaa sekä tieteitä osaamattomia lukijoita vääristä johtopäätöksistä. Hän kertoo mm. kuinka englantilainen filosofi Roger Bacon 1200-luvulla joutui syytteeseen noituudesta, kun hän pystyi heijastamaan oman varjonsa pimeään huoneeseen kokoontuneille ystävilleen.
Toistuvat syyttelyt noituudesta ja salatieteistä vaikeuttivat Kirschneri elämää kirjan ilmestymisen jälkeisinä parina vuosikymmenenä. Uuutta etsivä, muista ja tavanomaisuudesta poikkeava on aina saanut kokea vallitsevien vihan. "Noituuden" tilalla on vain semanttisesti aikaan sopivampi syyte.
Neljännesvuosisata jälkeenpäin Eurooppa oli toinen. Oli tapeltu ja tapettu jo tarpeeksi. Kolmekymmentä vuotta. Ruotsista oli tullut suurvalta ja harventunut hakkapeliittain joukko oli palannut suomalaismetsiin. Euroopassa oli rauhallista. Kirschner oli saanut suhteellisen rauhassa keskittyä antiikin tutkimuksiin. Humanistisena luonteena hän oli pysynyt erossa uskonnollisista ja poliittisista kiistoista. Kirschnerin maine kansainvälisenä oppineena ja Sadan Taiteen Tohtorina oli tunnettu Euroopassa ja kiinnostus taikalyhtyä kohtaan oli kasvanut. Vuonna 1671 "Valon ja Varjon Suuri Taide" ilmestyi uutena komeana foliopainoksena.
Athanasius Kirschner oli pienikokoinen mies jolla oli suuri voima. Hänessä yhdistyi tiedemies ja taiteilija. Kirschner osasi yhdistää itse. Valokaari hänen aivoistaan projisoi ihmiskunnalle taikalyhdyn. Säde kulki esihistoriallisen ajan kiinalaisista varjoista läpi Platonin luolaheijastusten, Arkhimedeen linssin, arabi Alhazenin camera obscuraan, jossa filosofitiedemies Roger Bacon näki peilien ja projisoinnin mahdollisuudet.
KIrschnerin lähtökohta oli valo. Hänen maanmiehensä ja opettajansa Johannes Keplerloi sille hyvän perustan; aurinkokeskeisen maailmankuvan.Kirschner tutki aurinkoa teleskoopillaa, näki, koki ja tunsi sen valon ja lämmön. Samanaikaisesti hän tunsi kolmikymmenvuotisen sodan hirvittävän varjon Euroopan yllä.
Tämä valon ja varjon dualismi; uusi aurinkokeskeinen maailmankuva ja kolmikymmenisen sodan varjo oli maailma, jossa KIrschner eli. Elämä on luovaa toimintaa, taiten ja taiteen tekemistä. Taide on välittämistä. Athanasious Kirschner halusi välittää, kommunikoida. Kaiken keräämänsä kokemuksen ja tiedon hän välitti ihmiskunnalle julkaisussaan Ars Magna Lucis Et Umbrae - Valon Ja Varjon Suuri Taide. KIrjan loppulauseena on: "Tätä kirjaa ei ole julkaistu kunnian tai rahan toivossa - vaan yleisen edun."
Teksti: Aapo Pekari. Julkaistu alunperin Valokuva-lehdessä 4/1984.
